Entiset viheriläiset kertovat

Erkki Stenman 84 v.

Erkki Stenmanin haastattelu on toteutettu marraskuussa 2020.

Olen Erkki Stenman, 84-vuotias Viherlaakson yhteiskoulun entinen oppilas. Kävin tuota koulua, jonka aloitin jo 10-vuotiaana, vuosina 1946–1953. (Sitä ennen kävin kolme luokkaa Tuomarilan kansakoulua. Kansakoulun kaksi ensimmäistä luokkaa olivat alakoulua ja neljä seuraavaa yläkoulua.)

 

 

Kuvassa Viherlaakson yhteiskoulun I-luokka syksyllä 1946.

Minä pyrin yläkoulun ensimmäisen luokan käytyäni oppikouluun samaan aikaan vuotta itseäni vanhemman sisareni kanssa. Keväällä olleiden sisäänpääsykokeiden jälkeen ymmärsin, että olin reputtanut maantiedossa, ja niinpä pänttäsin koko seuraavan kesän ja opettelin kaikki Euroopan valtiot pääkaupunkeineen ja Suomen kaupungit, joet ym. Muistan vielä tänä päivänäkin pikkukauppalat ja Pohjanmaan joet ja rannikkokaupungit kuin vettä vaan. [Luetteli ne puhelinhaastattelussa sujuvasti.] Ja syksyllä mennessäni suorittamaan näitä ehtoja sain kuulla, että olin päntännyt aivan väärää ainetta: minulla ei ollutkaan ehtoja maantiedossa vaan suomen kielessä. Vaan hyvin siltikin läpäisin itseni oppikouluun.

Tämä Viherlaakson oppikoulu toimi kahdessa erillisessä rakennuksessa, jotka olivat noin kilometrin etäisyydellä toisistaan. Saivat siinä opettajat aina tuntien vaihtuessa hieman jaloitteluakin. Ei silloin autoilla ajeltu.

Tähän aikaan koulu oli vielä selkeästi keskikoulu, sillä luokkia oli vain viisi. Kaksi alinta luokkaa olivat siinä nykyisen ostoskeskuksen paikkeilla olleessa jo vuosia sitten puretussa omakotitalon alakerrassa, ja yläkerrassa asui vuokralaisia. Seuraavat luokat, 3–5, olivat vanhan Turuntien varrella Lippajärven rannalla Lassilan koulussa, jossa oli koulun kirjasto pienessä 4-hyllyisessä lipastossa. Taitaa tuo rakennus olla vieläkin paikallaan, ainakin kauempaa katsellen samannäköinen siellä harjanteella seisoo.

Näissä koulurakennuksissa ei ollut ruokalaa, kuten nykyaikana. Oppilailla oli mukanaan omat eväät, joita he mutustelivat, kuten eväsleipä ja pullossa jotain juotavaa.

Ollessani ensimmäisellä luokalla keväämmällä oppilailta kysyttiin, ”mitä rupeat lukemaan toisena vieraana kielenä”. Ruotsiahan luettiin jo ensimmäisellä luokalla ja toisella piti aloittaa toinen vieras kieli. Tähän asti se oli ollut ilman muuta saksa, mutta nyt Saksa oli hävinnyt sodan, joten sitä ei sopinut poliittisista syistä johtuen valita. Vanhemmillekin lähetettiin tästä lappu kotiin. Yksi tyttö halusi venäjän, ja heti motkotettiin kommunistiksi. Englannin kieli oli lähes ainut ehdotettu, vain jokunen olisi halunnut ranskan.

Kovasti on muuttunut koulu niistä ajoista. Kuri oli erisorttista ennen vanhaan, sillä opettajan sana oli laki. Silloin tehtiin juuri niin kuin opettaja sanoi. Istuttiin kiltisti pulpetissa ja noustiin seisomaan, kun opettaja antoi luvan puhua. Oli sotilaallinen kuri ja järjestys. Jos sanoi tai teki jotain sopimatonta, niin aivan alemmilla luokilla joutui nurkkaan häpeämään.

Kesäloman jälkeen syksyllä vuonna 1947, kun olimme tulleet kouluun mennäksemme toiselle luokalle, niin käskettiin kaikkia oppilaita ottamaan omat tuolinsa kannettavakseen reppujen ja muiden nyssyköiden lisäksi, ja niin läksimme pitkässä jonossa nousemaan uutta hiekkatietä sinne nykyiselle koulumäelle. Olimme saaneet uuden 3-kerroksisen koulun, johon kaikki viisi luokkaa sopivat saman katon alle. Siinä uudessa koulurakennuksessa oli pienenä sivusiipenä rehtorin asunto, ja pihan toisella laidalla oli 2-portainen puinen parakki parille opettajalle.

Tälläkin koululla oli vaikeuksia vedensaannissa, korkealla mäellä kun oltiin. Vaikka alakerrassa oli uutuuttaan hohtavat wc-tilat, niin ovet pysyivät pitkään lukossa. Siellä koulun takanotkossa oli siksi monen hengen istuttavat puu-ceet.

En tykännyt ollenkaan ruotsin kielestä ja opettajaa pelkäsin. Hän oli melkoinen hirmu, joka haukkui oppilaita laiskoiksi ja tietämättömiksi tyhjäntoimittajiksi. Hän paasasi, että siellä ne lautamiehet istuu pitkin seinänvieriä. Meitä oli jokunen tyhmä ja laiska poika, jotka saimme seistä lähes kaiket tunnit. No selvähän se oli, että minulla oli usein ehdot ruotsissa ja joskus jäin niistä luokallekin. Englanti sujui mukavasti eikä siinä ollut mitään vaikeuksia. Erityisesti pidin luonnontieteistä yleisestikin, kuten eläin- ja kasviopista. Näistä ajoista on jäänyt mieleen paljon kasvien ja eläinten latinankielisiä nimiä. Oli kiva käydä lähiretkillä luonnontieteiden tunneilla. Kemiantunneilla oli oikein jännää päästä itse tutkimaan, kokeilemaan ja tekemään. Tulipa siellä opittua, kokeiltua ja melkoisia pössäyksiä syntyikin omalla vapaa-ajalla pitkin kotimäkeä ja metsiä.

Piirustus oli myös lempiaineitani. Tässä meitä luotsasi Aares Salli. Minun töitäni oli usein pistettynä seinälle, varsinkin vapaa-aiheisia purjelaivojani. Sitten kun vihdoin koulu oli 8-luokkainen, niin abit tekivät kaikista opettajista laulut. Joku abi oli nähnyt piirustuksenopettajan suksineen jossain päin Leppävaaraa, ja niinpä hänestä laulussa sitten kerrottiin:

On Mäkkyläs mökki ja sukset
Siel yksin sä hiihtelet vain
Ei aukene friiduille ukset
Elät taiteesi parissa vain.

Oli tapana, että keväällä tehtiin jokin pitempi koko päivän mittainen retki milloin minnekin. Kerran kävimme Kauklahden lasitehtaalla ja minä pääsin siellä kokeilemaan suuren öljylampun lasin puhallusta. No susihan siitä tietysti tuli, oli se sen verran ammattimiehen hommaa.

Sitten taas kerran luonnontiedonopettaja, tämä minun lempiopettajani, ehdotti että käykääpäs katsomassa vanhaa Raaseporin linnaa. Se oli mahtava reissu ja minä tykkäsin siitä kovasti. Sitten jälkeenpäin sama opettaja kyseli, että kuinkas matka oli mennyt. Minä rupesin vitsailemaan ja vääntämään aivan puuta heinää koko jutusta. Puhelin, että ”kurja reissu, vettä satoi koko ajan ja siellä perillä oli vain vanha kivikasa”. Luulin että kaikki muutkin olisivat nauttineet sielunsa pohjaa myöten siitä matkasta ja siksi heitin moisen herjan ja uskoin kaikkien opettajaa myöten purskahtavan oikein hörönauruun. Mutta voi kauhistus! Opettaja otti tuon totisena loukkauksena itseensä. Minulla oli todella pitkän aikaa ylen surkea olo.

Voimistelutunnit olivat tietysti tytöillä ja pojilla eri opettajien vetämiä. Muutaman kerran, kun opettajalla oli muuta tärkeämpää, niin meidät oppilaat pantiin kiertämään Lippajärveä, tietysti ilman opettajaa.

Koululla oli ilmeinen tarkoitus saada urheilukenttä siihen matalaan notkoon aivan koulun viereen. Siinä oli puskutraktorilla työnnetty isoja kasoja maata, puitten kantoja ja juuria törrötti sikin sokin. Sinä aikana, kun minä kävin tuota koulua, niin mitään kenttää siihen ei syntynyt. Kun kenttää tarvittiin, niin sieltä Vikbergin autokorjaamon yläpuolelta mentiin Sementtitien yli ja sieltä jonkun sadan metrin päästä se kenttä löytyi. Joskus menimme Leppävaaraan asti.

Kuvassa rehtori Ilmari Laasonen vuonna 1946.

Jokapäiväinen aamunavaus pidettiin juhla-/voimistelusalissa. Onpa mieleeni jäänyt eräs muita juhlallisempi tilaisuus vuodelta 1951. Marsalkka Mannerheim oli kuollut, ja niinpä pari opettajaa oli pukeutunut sotilasasuihin. Rehtori Laasonen oli kapteeni ja poikien voimistelunopettaja oli vääpeli.

Koulun läheisestä Juslinin kaupasta minulla on muistona jäätelöiden ostaminen. Ensimmäiset, jotka sieltä sodan jälkeen, kovan pulakauden ollessa vielä päällä, ostettiin, olivat sakariinilla maustettua laihaa puolukkamehua, joka oli jäädytetty puutikun päähän. Se oli aika mitätöntä, vielä hapanta jäädytettyä mehulitkua. Myöhemmin ”jätskigubbe” polki kolmipyöräisellään ja häneltä sai tosi maukasta oikeaa herkkujätskiä.

Minä olin pitkään pikkuinen ja hintelä poika, jota jotkut aina vain kiusasivat, mutta jonkun vuoden kuluessa sain oikein kivan Arton kaverikseni. Hän oli urheileva atleettityyppi, ja siihen minun kiusaamiseni sitten loppuivat. Pyörin vuosikausia hänen kanssaan, kun olimme saman kylän poikia.

Teineiksi pääsi vasta kun oli nahkakonventissa kastettu. Se kaste oli nimensä veroinen. Siellä me ”nahkat” seisoimme juhlasalin näyttämön verhojen takana odotellen paljasjaloin ja jotain paitariepua vain verhonamme. Esirippu avautui ja meidän piti kunkin vuorollamme esitellä itsemme. Minä lausahdin: ”Mää oon Teemmannin Eki” ja näyttelin mahdollisimman surkeata. Ilmeisesti esiinnyin oikealla tavalla, koska koko salintäyteinen yleisö hörähti nauruun.

Siellä lattialla oli suuri vati ääriään myöten täynnä vettä. Siihen piti sitten kumartua niin, että naama painui syvälle veteen. Sitten ohjelmamestari lorautti vielä ison kuupallisen sitä jääkylmää vuorollaan kunkin nahkan niskaan. Sitten vasta sai kutsua itseään teiniksi.

Ne teinit sitten. Koulun pohjoispään oven vieressä oikealla oli muutaman neliömetrin suuruinen tila toiseen kerrokseen johtavien portaiden alla. Siellä teinit pitivät kirjakauppaa. Siellä oli myynnissä kirjoitus- ja maalausvälineitä, ruudullista koepaperia ja oppikirjoja yms.

Siellä koulun suuressa yhdistetyssä voimistelu- ja juhlasalissa pyörittiin joskus iltaisella piirileikkiäkin. Oli pakahduttavan jännää mennä hakemaan sieltä seinävieren suuresta tyttöryppäästä sitä ainoaa oikeaa ihanaa tyttöä. Täytyi pitää tosi kiirettä, niin että meni välistä oikein tönimiseksi, että kukaan toinen poika ei vain kerkeäisi napata häntä itselleen.