Naiset, jotka eivät suostu luhistumaan vaikeuksien alla

0
71

Teatteri Avoimien Ovien Niskavuori: Loviisa ja Heta -esitys teki vaikutuksen vanhalla tekstillä mutta raikkaalla tulkinnalla.

Viherlaakson lukion teatteritietouden kurssi IT05 vierailee tänä keväänä erilaisissa teatteriproduktioissa. Jokaisen nähdyn esityksen tekstiin tutustutaan etukäteen ja esityksen jälkeen kokemusta jälkityöstetään erilaisin esitysanalyysein. Ensimmäinen vierailu tehtiin Teatteri Avoimien Ovien Niskavuori: Loviisa ja Heta -esitykseen, jonka on sovittanut ja ohjannut Heini Tola. Opiskelijaryhmä luki Hella Wuolijoen Niskavuoren nuori emäntä -näytelmän, josta esityksen ensimmäinen puoliaika oli dramatisoitu. Esityksen jälkeen opiskelijat keskustelivat tunnelmistaan, ja lopuksi näytelmästä kirjoitettiin analyysi. Kurssin opettaja Hanna-Liisa Aumanen on koonnut tähän tekstiin katkelmia opiskelijoiden esitysanalyyseista. 

Teatteri Avoimet ovet esitti meille monella eri tavalla taitavasti rakennetun näytelmän Niskavuori: Loviisa ja Heta. 1900-luvun alkupuoliskon yhteiskunnassa elävien naisten, Loviisan ja Hetan kohtaamia vastoinkäymisiä korostettiin minimoimalla alkuperäisessä näytelmäkirjoituksessa olevien sivuhenkilöiden näkyvyyttä. Musiikki toi tarinan kohtauksiin lisää tunnelmallisuutta ja antoi henkilöiden kokemista tunteista selkeämmän kuvan. Vaikka näytelmä käsitteli vakavaluontoisia aiheita, kuten rakkaudettomuutta ja petosta, oli mukana myös humoristisia tilanteita ja vuorosanoja tuomassa satunnaisia hymyjä katsojien kasvoille. 

Ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomioni jo ennen esityksen varsinaista alkua oli muusikko Salla Markkanen, joka oli esityksessä nimetty Niskavuoren orkesteriksi. Muusikko ei tuottanut vain musiikkia taustalle vaan oli isossa roolissa koko esityksen ajan, koska musiikki vei tarinaa eteenpäin.  

Esityksessä huomio kiinnittyi siihen, kuinka siinä oli vain kolme näyttelijää: Ella Pyhältö (Loviisan, Siipirikon ja Jaakon roolit), Mirva Kuivalainen (Hetan ja Malviinan roolit) sekä Jukka Pitkänen (Juhanin, Akustin ja Santerin roolit). Erikoista oli, että suuri osa hahmoista oli edustettuna rekvisiitan avulla, esimerkiksi mummo oli seinälle ripustettu, puinen taulu. Kun taloon tuli vieraita, näyttelijät katsoivat yleisöön, eli vieraat olivat kuvitteellisesti jossain yleisön takana, mutta heitä ei näytetty. 

Esityksen rekvisiittaa on yksinkertaisuudessaankin varsin tehokkaasti käytettyä. Taulunkehykset, jotka esittivät kolmea hahmoa: Vanhaa emäntää, Loviisan ja Juhanin poikaa Aarnea ja Anttia, olivat välillä sulautuneina lavastukseen, mutta välillä niitä puhuteltiin ja siirreltiin tilasta toiseen. Emännyyden siirtymistä vanhalta emännältä Loviisalle symboloi kehyksestä irrotettava avain. Heta ottaa Niskavuorelta lähtiessään liinavaatteet ja kynttelikön mukaansa ja tämä kynttelikkö ja sen sytyttäminen ja sammuttaminen ovat merkittäviä elementtejä näytelmän väliajan jälkeisellä puoliskolla.  

Puvustus (lavasteet ja puvustus Anne Svensk) oli hyvin yksinkertainen: näyttelijöillä oli päällään aivan tavalliset arkiset vaatteet. Näyttelijä, joka näytteli kahta eri naishahmoa samassa kohtauksessa, vaihtoi hahmosta toiseen avaamalla ja sulkemalla hiukset ja pukemalla huivin eri kohtaan vartaloaan. Asuja myös vaihdettiin näyttämön takana kohtausten vaihtuessa uusiin.  

Esityksen valaistukseen (valosuunnittelu ja esitysajo Jere Kouhia) liittyi monia osia. Lavan valot oli laitettu nerokkaasti osoittamaan juuri oikeita asioita oikealla hetkellä. Valoja himmennettiin juuri oikean verran ja hahmoja laitettiin tietyissä kohdissa valokeilaan. Joskus sama lamppu paloi korkealla ja loi jollekin valokeilan samalla kun matalammalla ollessaan se kuvasti pimeän mökin ainoaa valonlähdettä. Näiden lisäksi katsomon yläpuolella oli kaksi kattokruunua, jotka myös kertoivat tietynlaisesta tilanteesta ja antoivat vihjeitä katsojalle siitä, missä ja minkälaisessa tunnelmassa ollaan. Jos valaistusta tulisi kuvailla adjektiivein, sanoisin rauhallinen, suunniteltu, neutraali ja hyvässä suhteessa esityksen kulkuun. Valaistus ei jättänyt näyttelijöitä varjoonsa vaan toi kauniisti toi esille esimerkiksi kasvot ja poskilla valuvat kyynelpisarat. 

Näytelmässä pyritään antamaan selvä kuva siitä, millaisia vaikeuksia nainen kohtasi vähän alle 100 vuotta sitten. Naimisissa pysymisen paine ja vaikeudet saada naisena itsenäistä asemaa yhteiskunnassa ovat molemmat ongelmia, joita meitä ennen eläneet naiset  kohtasivat. Myös paineet pitää ulkomaailmalle yllä kaunisteltua kuvaa oman perhe-elämän todellisuudesta, oli se sitten kuinka tuskainen tahansa, on selkeä sosiaalisten normien epäkohta. Teosta katsoessa pystyi myös itsekseen toteamaan, että monet näytelmässä esitellyt, nimenomaan naisten kohtaamat vaikeudet ovat samaistuttavia ja merkityksellisiä edelleen. 

Dialogit kehittyivät sujuvasti ja selkeästi. Vuoropuhelu oli mielestäni realistista vaikkakin mahtipontista. Hahmojen välisiä vuoropuheluja oli kiinnostavaa kuunnella, ja siinä missä Juhanin repliikit enemmän huvittivat, niin Hetan ja Loviisan puheenvuorot pistivät enemmän miettimään ja niistä välittyi aidosti tunnetta katsojille. Tarina ei kuitenkaan esitä naisia pelkkinä kärsimysten traagisina uhreina. Loviisan ja Hetan luonteissa on läpitunkevaa kunnianhimoa ja sitkeyttä. He eivät suostu luhistumaan vaikeuksien alla, vaan yrittävät loppuun saakka pitää elämäänsä järjestyksessä. He ovat taistelijoita, jotka yrittävät selviytyä loppuun saakka, vaikka kärsimyksestä nousu on ajoittain todella vaikeaa. 

Näyttelijäntyö hämmästytti minua. Näyttelijöiden taidot olivat huikeat, ja ne tulivat eniten esiin hetkinä, joina hahmot vaihtuivat yhden näyttelijän välillä. Näyttelijät toimivat hyvin ryhmässä ja kommunikoivat vaikuttavasti. Kun hahmo vaihtui, vaihtui koko näyttelijän olemus. Eleet ja ilmeet olivat omalaatuiset jokaisella eri henkilöhahmolla, ja näyttelijä oli ryhtiä myöten yhteydessä hahmoonsa. Äänet eivät muuttuneet hahmojen välillä suuresti, paitsi miesnäyttelijän kohdalla, kun hän muuttui järeästä Juhanista sekunneissa epävarmaan ja hiljaisempaan Akustiin. 

Odotukseni esitystä kohtaan eivät vastannut yhtään esitystä. Ajattelin, että näytelmä olisi taas yksi niistä perinteisimmistä Niskavuori-näytelmistä, mutta olin väärässä. Yleisö reagoi todella hyvin. Yleisössä itkettiin ja naurettiin, ja se näkyi myös näyttelijöissä. Katsojan rooli oli todella suuri. Olimme käyneet vähän yli puolet näytelmästä läpi edellisellä tunnilla, joten tiedostin hieman mitä tulevan pitää. Esitys kuitenkin oli täysin erilainen mitä olin päässäni ajatellut, yllätys oli kyllä positiivinen. 

Loviisan ja Hetan tarinat ovat monia eri tunteita herättäviä kertomuksia rakkaudettomuudesta –tunteesta, joka on ollut osa monien ihmisten elämää jo vuosisatojen ajan. Kumpikin nainen tuntee halki näytelmän syvää yksinäisyyttä ja riittämättömyyttä. Mikään, mitä he tekevät ei tunnu olevan tarpeeksi tehdäkseen heidät onnellisiksi. Uskon itse, että katsomamme teos on säilyttänyt asemansa useiden vuosikymmentenkin jälkeen osittain siinä esitettyjen tunteiden ja kokemusten universaaliuden vuoksi. Kovin usein ihmiset tuntevat itsensä riittämättömiksi. Kovin usein ihmiset tekevät kaikkensa ollakseen onnellisia, mutta eivät siltikään pääse tavoitteeseensa. 

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommentisi
Nimi