julia

Äikän kutoskurssilla, eli kielen, kirjallisuuden ja identiteetin kurssilla maikkamme Hansu Aumanen oli keksinyt uuden innovatiivisen tavan haudata abiturientit työmäärään. Hän jakoi meille 21:n kohdan tehtävälistan, jonka jokaiseen tehtävään meni yleensä ainakin tunti. Tehtäviä tehtiin sen mukaan, mitä numeroa kukin tavoitteli. Työmäärä näytti siltä, että hautautuisin elävältä, mutta koska olen abiturientti ja kehittänyt itselleni suorastaan epäinhimillisen kyvyn selvitä elämää suuremmista työmääristä, käärin hihat ja ryhdyin toimeen.

Katse yo-lakissa, laudaturia kuolaten lähdin tavoittelemaan kymppiä. Minun tulisi tehdä joka ikinen tehtävä. JOKA IKINEN. Yksi tehtävistä oli osallistua kirjoituskilpailuun. Valitsin Merimieseläkekassan kilpailun Suomi ja meri, tehtävänantonani otsikko ”Meri minussa”.

Harrastan kielikuvilla leikittelyä ja kun aina välillä äikän kurssille pitää kirjoittaa runo tai muu luova teksti, minulla ei ole mitään ongelmaa kuvailla vaikka ”luokkahuonetta jonka katosta laskeutuu väsymyksen verho sielunsa YTL:llälle myyneiden abiturienttien päälle”. Lähdin tehtävään kevein mielin. Päätin kirjoittaa ihan mitä vain liirun laarumia, jotta saisin tehtävän tehtyä. Äikän maikka arvostaa jos on artsya tekstiä.

Alku olikin helppo. Kunhan vain selittelin mitä ensimmäisenä mieleen tuli: ”Meri vetää itseensä, hiekka kapuaa yhä ylemmäs kunnes putoan läpi, enkä näe enää pinnan valoa.” Taiteellista. Mutta sitten kävikin niin, että mitä pidemmälle kirjoitin, sitä enemmän tehtävä alkoi oikeasti kiinnostaa minua. Aloin keksiä random kuvailujen sekaan todellista tarinaa, päähenkilöä ja tämän historiaa. Mietin mitä olen kuullut ihmisten sanovan merestä ja mitä itse ajattelen merestä. Keksin näkökulman ja aloin luoda ajatusmaailmaa kielikuvien avulla. Kännykkäni muistiinpanot täyttyivät lauseista, joita halusin käyttää novellissani. Luetutin ja parantelin tekstiäni. Tsekkasin kirjoituskilpailun palkinnot.

Kurssin ansiosta sisälläni asuva luova kirjoittaja on herännyt koomasta ja olen jo alkanut työstämään seuraavaa novelliani. Kännykkäni muistiinpanot ovat täysin jotain muuta kuin ostoslistoja.

Hansu laski hartaillemme ison vastuun ja suuren haasteen. Osa tunneista tehtiin etänä, jotta tehtävien tekemiseen jäisi aikaa. Koululle pystyi kuitenkin tulemaan hakemaan apua ja palautetta. Periteinen open luennointi jäi vähemmälle ja jokaisen piti lukea Eino Leinosta ja Minna Canthista itse. Minulle kurssi toimi hyvin, haastoin itseäni ja onnistuin. Ja mikä tärkeintä, koulussa sain ihan oikeaa palautetta siitä, missä olen hyvä ja mitä voin kehittää. Koulussa keskustellaan paljon, siitä miten kursseista tehtäisiin nykypäiväisempiä ja kaikkien etua palvelevia. Tämä tarjoaa myös yksittäiselle opiskelijalle mahdollisuuden tarkastella, olisiko omissa opiskelutavoissa päivittämisen varaa. Kurssi antoi minulle kaipaamani sysäyksen kirjoituksia varten, orientoiduin itsenäiseen tekemiseen ja kiinnostukseni nousi uudelle tasolle. Joskus ylenpalttinen työmäärä voi olla juuri se, mitä tarvitaan, jotta haastasi itseään ja pääsisi käyttämään todellista potentiaaliaan.

Julia Jäsberg

Ps. Alla kilpailunovellini Meri minussa

 

Meri minussa

Vedän syvään henkeä. Jalkani ovat ankkuroituneet pohjaan, mitä kauemmin seison, sitä syvemmälle hiekkaan varpaani uppoavat. Meri vetää itseensä, hiekka kapuaa yhä ylemmäs kunnes putoan läpi, enkä näe enää pinnan valoa. Aina voin nostaa jalkani ylös hiekasta ja kävellä kohti rantaa, jossa viimeinen aalto vetäytyy jalkapohjaani pitkin takaisin ulapalle, kuin pyytääkseen minua jäämään.

Jokaisella hengenvedolla suolainen meri-ilma täyttää keuhkoni. Levät kutittavat jalkojani ja aaltojen roiskeet yltävät vatsaani asti. Aurinko laskee ja värjää vettä horisontissa punaiseksi. Meri on ainutlaatuinen ja välttämätön, kaikki rakastavat merta. Meren rannassa voi seistä tuntikausia ja katsella äärettömyyteen. Horisonttiin katsoessa meri näyttää yhtä suurelta kuin maailmankaikkeus. Merellä ollessa pohjalle ei näy loppua, niin kuin ei taivaallekaan. Meri täyttää kaikki odotukset, se on vapautta etsivien ulospääsy, toisiaan kaipaavien rakkaiden silta.

Aallot lyövät kallioihin, jotka pysyvät paikallaan ja ottavat jokaisen iskuun vastaan horjahtamatta. Luuni ovat samaa kiveä, kovat ja piittaamattomat, valmiina kaikkiin iskuihin. Järkähtämättömät, vaikka jäälautojen paino jylläisi niiden ylitse.

Tuuli yltyy ja seistessäni aallot ovat nousseet jo niin korkeiksi, että vettä pirskoutuu kasvoilleni. Vereni kuohuu ja kun se lyö läpi kuorestaan se peittää kaiken alleen pysähtymättä. Välittämättä siitä, mitä se tuhoaa. Se etenee estoitta läpi elämän kuin tsunami, joka jättää alleen täydellisen tuhon. Täydellisen tuskan.

Merellä ei ole sydäntä. Meri virtaa, kuohuu, kasvaa, rauhoittuu ja nousee taas. Meri voi olla toiselle rannikolla tyyni, rauhallinen, kuin rakastava, samalla kun sen toinen käsi kurkottaa niin pitkälle sisämaata kuin se vain pystyy.

Meri jäätyy sillaksi, joka lupaa, että sitä pitkin voi kävellä seuraavaan kaupunkiin, seuraavalle mantereelle. Jää pettää lupauksensa ennen kuin ehdit nähdä varoitusta, tummempaa vettä, jossa kantava kerros on enää pirstaleita. Silmäni ovat samaa jäätä, vaaleansiniseen maisemaan ujuttautuvaa harmaata usvaa. Katseeni lupaa kaikkea, mutta kun se rikkoutuu jään alla odottaa kuolema. Kuoren toisella puolella on valoa, mutta jää tietää, että toisella puolella on vain mustaa.

Meri varoittaa luonteestaan. Kun juon siitä, sen suolaisuus tukkii kurkkuni ja kirvelee silmiäni. Silti haluan sukeltaa, ihan nopeasti vain. Aallot nousevat korkeaksi ottaen vettä mukaansa aina mustasta pohjasta saakka ja lyövät rantaan nopeammin kuin mitä ehdin juosta karkuun.

Meri tarjoaa suojan ja elämän, mutta se valikoi suosikkinsa. Meri kietoutuu ympärilleni kaikkialta ja virtaukset eivät halua auttaa minua pintaan. Meri janoaa kuolemaa, se odottaa ihmisiä hukkuvaksi, haudattavaksi omaan loppumattomaan pohjaansa. Meri syö yksinäisyyteensä, se haluaa seuraa, mutta se tulee aina olemaan ainoa laatuaan.

Lokit sukeltavat mereen ja nousevat nopeasti takaisin pintaan, ennen kuin meri ehtii ottaa ne itselleen. Rannalla ihmiset katsovat horisonttiin lumoutuneena. Meri on henkireikä, jota ilman ei voi olla. Siinä on jotain niin alkukantaista ja runollista. Kuuntelen hajamielisenä ihmisten juttelua: ”Siis merihän on ihan kuin elämä- myötä ja vastatuulia, eikä sille voi mitään. Kyllä mä niin rakastan merta.” Vanhemmat vahtivat etteivät lapset mene liian syvälle.

Annan kaiken anteeksi merelle, sillä tiedän, miltä tuntuu kun kukaan ei voi hallita sinua, et edes itse. Tiedän miltä tuntuu olla elämää suurempi, olla Jumala. Tiedän, millaista on olla meri.

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommentisi
Nimi